Hyvinvointialueiden tulevaisuudesta – totta vai tarua?

Aluevaalit lähestyvät. Kenelle tuleva hyvinvointialue tuo turvaa hoidon saatavuudessa? Kenelle vastaavasti uudistus takaa lisähuolia? Useat lait vaikuttavat uudistukseen. Yksi lainsäädännön ovelimmista kohdista löytyy sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislaista. Pelkästään yksi kohta (4 §) paljastaa uudistuksen tavoitteen käytännössä: palveluverkon supistaminen.

Lainkohdassa on mainittu mm. yhdenvertaisuus palveluiden toteuttamisessa. Lainkohtaa voidaan varmaan tulkita siten, että palvelut tulisi olla lähellä asiakkaita. Myöhemmin on maininnat kustannusvaikuttavuudesta ja toiminnan tehokkuudesta. Kuntaliitosten osalta on huomattu, mitä uudistuksissa käsitteet kustannusvaikutukset ja tehokkuus ovat merkinneet: palveluverkon supistamista. Mikäli esim. noin vuosikymmen sitten Laukaa ja Konnevesi olisivat päätyneet kuntaliitokseen, olisi se merkinnyt Konneveden terveysaseman lakkauttamista.

Keskeisin syy uudistukseen on talous, ei eri toimintojen integraatio. Tätä eivät voi kiistää ainakaan kokoomuslaiset, sosialidemokraatit eikä keskustalaiset, jotka ovat jo pidempään harjoittaneet keskittämispolitiikkaa. Nyt tähän tarjoutuu oiva mahdollisuus toteuttaa demokratiaa, jolloin jyväskyläläiset voivat vaikuttaa hyvinvointialueen reuna-alueiden palveluiden järjestämiseen. Demokratia on aina jonkun ylivaltaa. Puheena olevassa asiassa se merkitsee jyväskyläläisten ylivaltaa.

Uudistuksella on teoreettisesti hyvät tavoitteet, muun muassa palveluiden saatavuuden paraneminen. Teoria ja käytäntö eivät valitettavasti aina kohtaa. Käsitykseni on, että osaavan työvoiman saamisessa on jo nyt vaikeuksia, talous sakkaa, syntyvyys on heikkoa ja lisäksi yhä vähenevillä varoilla yritetään saada aikaiseksi uutta tietojärjestelmää, jonka hinnoitteluun en nyt ota kantaa, enkä myöskään tuleviin verokäytänteisiin tässä yhteydessä.

Toivon, että aluevaaleihin tulisi ehdokkaita, joilla on käytännön tason tietoa palveluiden toimivuudesta asiakkaan näkökulmasta, eikä ainoastaan intoa olla nostamassa kokouspalkkioita, ja että vaalipuheet olisivat muutakin kuin poliittista jargonia.

Tulevaisuudessa tulemme näkemään, että onko arvioni hyvinvointialueen palveluverkostosta totta vai tarua.

Lupaus on täytettävä

Nykyisin ei ole varmaan trendikästä pitää lupauksista, sopimuksista, säännöistä ym. samankaltaisista asioista kiinni. Minä vähät välitän trendeistä, ainakin omasta mielestäni. Heinäkuun lopulla lupasin palata luottamushenkilöpaikkajakoasiaan.

Otan esiin joitakin näkökohtia menemättä kaikilta osin yksityiskohtiin. En voi kieltää sitä, etteikö odotukseni olisi olleet korkealla niin vaalien aikana kuin vaalien jälkeen. Vuosien 2012 ja 2017 kuntavaaleissa en ollut mukana. Vuoden 2008 kuntavaalien jälkeiset kokemukset paikkajaoista on edelleen muistissa. Valintoihin vaikutti monet seikat, ei yksin vaaleissa saatu äänimäärä. Uuden valtuuston aloittaessa vuonna 2009 oli toiminta monelta osin muuta kuin se, mihin luottamushenkilökoulutuskirjallisuus opastaa. Tuosta kaudesta kunnassamme riittäisi vähintään yhteen väitöskirjaan aineistoa.

Kesäkuun kirjoituksessa toin lyhyesti esiin sen, miksi lähdin vuoden 2021 kuntavaaleihin mukaan. Tiesin, että monet virkamiehet olivat kunnassamme vaihtuneet ja uusia henkilöitä oli tullut myös vaaleihin mukaan. Tuntui siltä, että ollaan jonkun uuden kynnyksellä, kun kuunteli esim. ehdokkaiden ajatuksia.

Kuntavaaleissa olin Suomen Keskustan listoilla niin kuin olen aiemminkin ollut kuntavaalien osalta. Aikoja sitten keskisuomalaisella kabinettipolitiikalla minut syrjäytettiin eduskuntavaaliehdokkuudesta. En ollut ainoa. Aikoinaan aiheeseen liittyvä kirjoitukseni julkaistiin Suomenmaa -lehdessä. Joidenkin muiden piirien osalta tuolloin Suomenmaa kirjoitti, kuinka jollekin piirille oli kelvannut jäsenäänestyksen tulokset. Jotenkin on matkan varrella syntynyt ajatus, että Keski-Suomessa keskustalaisuus elää omaa elämäänsä. Mikäli muualla Suomessa tilanne on samankaltainen, niin tilanteelle en tahdo löytää sopivaa sanaa sivistyksen piiristä.

Uuden valtuustokauden alkajaisiksi jouduin perustamaan uuden valtuustoryhmän. Muita, oikeita vaihtoehtoja ei ollut. Mikäli olisin pysynyt Keskustan valtuutettuna, niin silloin olisin hyväksynyt sääntöjen, ohjeiden ja suositusten vastaisen toiminnan. Olen sitä mieltä, että arvojen, puheiden ja toiminnan välillä ei voi olla ristiriitaa. Tämä ei tullut yllätyksenä paikallisjärjestölle, piirille eikä puoluetoimistolle. Olin ollut edellä mainittuihin tahoihin yhteydessä ja kertonut yksityiskohtaisemmin perustelut ratkaisulle. En voi kieltää, ettenkö olisi ollut odotuksiin nähden pettynyt.

Puolueena Suomen Keskusta on menossa jatkuvasti alaspäin. Tilanne ei näytä kiinnostavan edes puoluetta. Vaalien aikana olin jo kertonut joillekin ajatuksista, mitä voidaan tehdä tulevaisuudessa, jotta esimerkiksi neljän vuoden kuluttua ei tarvitse juuri ehdokkaita hakea, vaan ne ovat jo valmiina. Tuntui siltä, että näihin ajatuksiin oli lähtemässä moni mukaan. Innostus oli kuitenkin ns. silmänlumetta, joka viimeistään häipyi vaalien jälkeisessä ensimmäisessä kokouksessa.

Vaalien jälkeiset paikat jaettiin vastoin Suomen Keskustan omia sääntöjä, ohjeita ja suosituksia. Ei ole ihme, että puolue hyväksyy elvytysrahastot ja mitä kaikkea vielä hyväksyykään jatkossa, kun lait ym. eivät merkitse mitään. Tapaus Haavisto oli esimerkki siitä, että lain noudattamisella ei ole merkitystä. Luotto säilyy. Elvytysrahastokeskustelun alkuvaiheessa ministeri Tuppurainen totesi ajankohtaisohjelmassa tarkoituksenmukaisuuden olevan se asia, joka ratkaisee. Kun on tarkoituksenmukaista pitää niin saksalaiset kuin ranskalaiset pankit hyvässä kunnossa, niin voidaan surutta mennä suomalaisten kukkarolle. Tämä on pelin henki, niin kauan kuin Suomi on Euroopan unionin jäsen ja jos unionin toimintatavoille ei saada muutosta. Onko seuraava johtopäätökseni oikea? Ammattipoliitikot rakastavat istumista enemmän Brysselin pöydissä kuin suomalaisia.

Niin se varmaan sitten on, että on tultu aikakauteen, jossa sopimuksia ja lakeja tulkitaan tilanteeseen sopivalla tarkoituksenmukaisuudella. Näin myös paikkajaoissa kuntavaalien jälkeen. Nyt tarkoituksenmukaisuus voidaan löytää ahneudesta, itsekkyydestä ja muista tämän ajan ”jaloista” periaatteista.

Nyt luottamushenkilöpaikkoja jaettiin pelkästään äänimäärän perusteella. Tämä on mielenkiintoinen ilmiö esim. tilanteessa, jossa jollekin henkilölle ryhdytään keskittämään ääniä ehdokkaan sidosryhmissä. Demokratiaan varmaan kuuluu myös äänestyskäyttäytymisen ohjailu ja paikkajako-ohjailu, jopa ulkopuolisten toimesta? Tässä yhteydessä on mainittava, että puolueella oli jaossa ainakin kolmen sivun pituinen tiedote paikkajakojen hoitamiseksi. Mikäli paikat olisi tullut jakaa pelkästään äänimäärän perusteella, niin ohjeistukseen olisi varmaan riittänyt lyhyempikin ohjeistus.

Menikö paikkajako sitten suhteessa vaaleissa saatuun äänimäärään? Ei mennyt. ”Innokkaimmat vastuunkantajat” saivat useamman lautakuntapaikan ja varajäsenyyden. Mielenkiinnosta laskin tunnusluvut niin valtuutettujen kuin varavaltuutettujen osalta. Matemaattisesti tarkasteltuna tilanne oli mielenkiintoinen. Aikoinaan oli tapana pisteyttää luottamushenkilöpaikat: oliko kyseessä puheenjohtajan paikka jne. Tällä tavalla tarkasteltuna Laukaassa niin Keskusta kuin SDP rohmusivat itselleen suhteessa paikkoja yli saadun äänimäärän. Huolimatta Perussuomalaisten huomattavasta kannatuksen lisäyksestä, jäivät he paikkajaossa nuolemaan näppejään. Suomalainen demokratia on toiminut oikeusvaltioperiaatetta noudattaen.

Miten alas äänestysaktiivisuuden on Suomessa laskettava, jotta tilanteeseen herätään? Suomen Keskustaa ei juuri näytä kiinnostavan kannatuksen lasku ja paikallisella tasolla se on laskenut jo pitkään. Elämme monella tapaa kulttuuri- ja teollisuudenvallankumouksen aikaa, jossa yhtenä ilmentymänä on minulle, minulle ja vielä minulle -periaate. Siinä ei välitetä enää aatteista, ei lähimmäisestä, eikä juuri muusta kuin omasta paikasta edes hetken auringossa. Ryhmällä ei ole merkitystä oman paikan saamisen jälkeen.

Tällä erää ei aiheesta enempää. Hyvää alkanutta syksyä!

Digiloikkaa vai palvelua?

Marja-Liisa Ekman kirjoitti Keskisuomalaisessa 13.8.2021 vaikeudesta saada virkatodistus vainajan asioiden hoitamiseksi. Olen viime vuosina joutunut hoitamaan useamman perunkirjoituksen. Kokemusta asioiden hoitamiseksi on kertynyt niin kotimaassa kuin Ruotsissa. Erot ovat merkittäviä.

Suomessa ainakin eri papereiden ja palveluiden hinnat ovat ”kohdallaan”. Viranomainen on myös ottanut digiloikkaa. Tuosta loikasta voi aiheutua huomattavaa vahinkoa peruskansalaiselle, joka sitten kantaa vastuun ja seuraukset. Viranomaisen ei tarvitse välittää seurauksista. Riittävä pahoittelu ja selittely riittävät. Digiloikan myötä asioimisesta on tullut kasvotonta ja epäinhimillistä. On varmaan joitain tilanteita, jossa digitoiminta on paikallaan, mutta mikään tietokoneohjelma ei ole niin monimuotoinen kuin elämä voi olla tai on ollut joidenkin kohdalla.

Eri virastojen yhdistymiset lisättynä koronapandemialla toi oman lisänsä asioiden hoitamiseen viime vuonna. Tämä olisi pitänyt ottaa huomioon mm. käsittelyajoissa. Peruskansalaisen pitää hoitaa asiansa nopeasti surunkin keskellä, mutta viranomaisella on reilusti käsittelyaikaa. Pankit niin kuin monet muutkin tahot ovat huolehtineet yläportaan palkoista, mutta ei riittävästä työvoimamäärästä, jotta peruskansalainen voisi ajoissa tavata jopa entuudestaan tutun pankkivirkailijan.

Virkatodistuksen saamisen hitaus esim. pankkiasioiden hoitamisessa olisi kiireellisesti korjattava asia tai sitten pitää muuttaa jotain muuta. Mikäli vainaja on varaton ja hänellä on ollut maksuja suoraveloituksessa, niin niitä ei saa kuolinpesänhoitaja katkaistua ennen virkatodistuksen saamista. Myös edunvalvontakäsittelyt ovat myös olleet käsittämättömän pitkiä. Perintätoimistot taitavat olla näissä tilanteissa tyytyväisiä.

Suomessa ja Ruotsissa asioiden hoitamisessa on eroja. Oma kokemukseni on ainakin se, että Ruotsissa palvelualttius on parempi, ei pimitetä tietoja ja hoidetaan asiat mahdollisimman pian ja ainakin edullisemmin kuin Suomessa. Ruotsissa ei ole perintöveroa. Suomessa elossa olevana jouduin maksamaan perintöveroa myös omista varoista. Kiitos pankin toiminnan.

Automatiikan vastauksista voisi ottaa yhden loppukevennyksen. Vainajalle oli tulossa vakuutusmaksupalautus ohjeineen tulevaisuutta varten. Pyydettiin osoitetietoja, johon vastasin, että nykyistä postinumeroa en tiedä.

Luottamushenkilöpaikkajaot vuoden 2021 kuntavaalien jälkeen

Käsittelen aihetta nyt hyvin lyhyesti, sillä erinomaisen sään tähden on hyvä jatkaa varastojen siivousta. Millaisia ovat eri puolueiden säännöt ja muut käytänteet paikkojen jakamisessa vaalien jälkeen? Miten eri kunnissa hallintösäännöt vaikuttavat valintoihin? Olisi paljon tutkittavaa ja kenties jopa ihmeteltävää.

Politiikka on varmaan se osa-alue ihmiskunnan elämässä, joka paljastaa ihmisen jaloimmat ja alhaisimmat puolet. Palaan asiaan.

Kuntavaalit 2021

Kuntavaalit vihdoin tulivat ja menivät. Äänestäjät voivat arvioida tekemäänsä ratkaisua parhaiten muutaman vuoden kuluttua. Äänestysinnokkuus oli surkea, valitettavasti. Mistä kaikesta tämä ”innokkuus” kertoo? Ilmiötä olisi syytä tutkia perusteellisesti. Vapaassa valtiossa on toki oikeus olla myös äänestämättä. Onko asiat Suomessa niin hyvin, että ei edes pienimuotoisin vaikuttaminen kiinnosta?

Kiitän vielä saamastani luottamuksesta niin nuoriso- kuin kunnallisvaaleissa. Oma valtuustohistoriani on sikäli erikoinen, että olen ollut mukana jo jonkun aikaa joka toinen kerta. Kunnallisvaaleissa olen tullut valituksi aina, kun olen ollut ehdokkaana. Vähäiseen poliittiseen historiaani liittyy myös vierailut kahdessa muussa puolueessa. Mikäli kouluneuvostovaalit laskettaisiin mukaan, niin vierailuja saataisiin yksi lisää. Keskisuomalaisessa oli 17.6.2021 kirjoitus otsikolla ”Loikkari äänestetään harvemmin jatkoon”. Minua voisi jo luonnehtia loikkareiden loikkariksi. Loikkaamisiin on ollut painavat syyt.

Vielä tämän vuoden alussa oli ajatukseni pitkälti se, että vähäinenkin poliittinen toiminta saa olla osaltani historiaa. Olin tehnyt päätöksen, että en ainakaan itse hakeutuisi ehdokkaaksi. Eri vaiheiden jälkeen olin palannut Keskustan ehdokkaaksi. Itselläni ja saamieni viestien perusteella on tullut tunto siitä, että on ihmisiä, jotka syystä tai toisesta yhä luottavat. Nämä kunnallisvaalit jouduin käymään sattuneista syistä mahdollisimman pienellä kampanjalla. Mikäli saamani tieto ennen vaaleja olisi pitänyt paikkansa, että paikallislehti ottaa yhteyttä, niin se olisi varmaan auttanut jopa siinä, että ihmisille olisi tullut tietoisuuteen, mitä muutamia vuosia sitten tapahtui jättäessäni Keskustan. Nyt ilmeisesti monella ihmisellä painoi ajatus loikkarista. Oliko näin, on pelkän arvailun varassa. En tässä yhteydessä lähde avaamaan noin kymmenen vuoden takaisia tapahtumia.

Paikallislehden yhteydenottamattomuus ei ole itselleni mikään yllätys. Voin olla väärässäkin, mutta olen kenties jonkinlaisella mustalla listalla. Tämä liittyy mahdollisesti Laukaan ja Konneveden kuntaliitosasiaan, jota en painavista syistä kannattanut, mutta lehden poliittinen kanta oli hyvin voimakas kuntaliitoksen puolesta. Toivoisin lehden toimivan objektiivisen informaation välittäjänä, eikä poliittiseen ohjaukseen pyrkivänä. Tällainen toiminta olisi mielestäni kaikille lehdille sopivaa, jotka mainostavat itseänsä poliittisesti sitoutumattomina.

Media on nyt tullut huomioitua ja olin siihen luvannut palata aiemmassa kirjoituksessani. Asia liittyy sopivasti samankaltaiseen ilmiöön kuin eu-parlamentaarikko Teuvo Hakkaraisen mielipidekirjoitus Keskisuomalaisessa 17.6.2021. Hakkaraisen kirjoituksessa elvytyspaketissa todetaan seuraavasti: ”Sanna Marin antoi neuvotteluissa kaikessa periksi ja tulevat sukupolvetkin vielä maksavat tätä karmeutta.” Hakkarainen ei tuo esiin ainuttakaan konkreettista perustelua väitteelleen. Mitkä olivat ne asiat ja yksityiskohdat, joissa pääministeri Marin antoi periksi? Olisi mielenkiintoista tietää. Hakkarainen ottaa asian esiin varsin samalla tavalla kuin medialla on välillä tapa uutisoida eli heitetään ilmoille väite ilman ainuttakaan evidenssiä.

Jätän tämän kirjoituksen tähän ja siirryn seuraamaan EM-futista.

Kevään 2021 vaalikoneet

Kuntavaalit lähestyvät ja on tullut vastattua useampiin vaalikonekysymyksiin. Joukossa on ollut hyviä kysymyksiä. Valitettavasti vastaamisesta on tehty varsin hankalaa, sillä monissa kohdin joutuu vastaamaan vaihtoehdolla ”en tiedä, en osaa sanoa”. Tämä johtuu siitä, että esitetty väittämä pitää sisällään kaksi asiaa, joita ei voi asettaa vastakkain. Kunnan palveluja ajateltaessa vähäisten varojen jakamisessa ei voi asettaa vastakkain lapsia ja vanhuksia. Molemmista ikäluokista tulee pitää huolta niin hyvin kuin on mahdollista.

Yksi kenties ärsyttävimmistä kysymyksistä liittyy vähemmistöihin. Tässä olisi hyvä huomioida, että meistä jokainen kuuluu jollain tavalla vähemmistöön. Miksi yksi ryhmä sukupuolisen suuntautumisen nojalla nostetaan erityisasemaan? Miten todellisuudessa yhteiskunnassamme kunnioitetaan ihmisoikeuksia ja ihmisten samanarvoisuutta?

Tullessani Suomeen lapsena, niin en osannut puhua paikallista kieltä, saatikka paikallista murretta. Kuuluin vähemmistöön. Koulussa sai kokea monin tavoin hankaluuksia kielivaikeuden takia. Tuolloin 60-luvulla kielitaidoton luokiteltiin varmaan lähinnä tyhmäksi ja oppimattomaksi. Tähän kun lisäsi vielä sen, että olin yksinhuoltajan lapsi, niin kolmannen luokan kansalaisuus oli taattu. Sokerina pohjalla oli vielä se, että meillä oli henkilöauto. Se ei tuollon ollut perheissä itsestäänselvyys, ja lisäksi se, että auton omistajana oli nainen.

Olen nykyisin tuplaleski ja siltäkin osin kuulun vähemmistöön. Pitäisikö leskille suoda kansallinen liputuspäivä?

KiVaa vai onko?

Kiva Koulu -ohjelmaan voit käydä tutustumassa osoitteessa www.kivakoulu.fi

Mitkä ovat sinun kokemuksesi kyseisestä ohjelmasta? Haluaisin kuulla. Tällä hetkellä askarruttaa erityisesti yksi kysymys, että voiko kivassa koulussa kiusata opettajaa ja miten? Onko sinulla siitä kokemusta. Kerro. Haluan tietää laajemmin ja yksityiskohtaisemmin asiasta. Minulle ei riitä pelkät tilastot.

Hyvää tulevaa kevättä!

Pieni pohdinta demokratiasta ja mediasta

Tämä pieni kirjoitus on jo julkaistu aiemmin, mutta tein pienen muutoksen sivustoihin.

Demokratia määritellään kansanvallaksi ja sen syntymäpaikaksi antiikin Kreikka. Tuolloin taisi demokratia olla varsin kaukana nykyisestä käsityksestä. Niin, mikä se nykyinen käsitys on? En ole huomannut, että mediassa demokratiaa olisi millään lailla määritelty, ainakaan vähään aikaan. Sitä vastoin on tuotu esiin, että demokratia on ollut vaarassa siellä ja täällä, etenkin siellä. Entä täällä?

Mikäli demokratian ajatellaan olevan kansanvaltaa, niin kansanvalta taitaa rajoittua lähinnä äänestysoikeuteen. Viimeksi toimitetussa kansanedustajavaalissa sitäkään ei kaikille suotu, kun jossain paikassa äänestyspaikan vahtimestari laittoi äänestyspaikan oven kiinni ja osa äänestyspaikalle tulleista ei voinut äänestää. Asialle lähinnä hymähdettiin. Olisi pitänyt olla tilanteesta enemmänkin huolissaan. Hymähdys riitti, kun kyse oli kotimaasta. Entä jos tilanne olisi tapahtunut jossain muualla?

Kaikissa vaaleissa on mahdollista vaalivilppiin. Kuinka laajaa ja merkityksellistä se on? Mediassa on tuotu esiin, että Ukrainan vaaleissa olisi ollut vilppiä, mutta vastaavasti Yhdysvalloissa ei tai ei ainakaan ollut niin paljon, että sillä olisi ollut merkitystä lopputulokseen. Itseäni häiritsee sellainen uutisointi, jossa tuodaan joku asia esiin, mutta ei esitetä yhden yhtäkään perustetta väitteelle.

Vaalivilppiin liittyvät asiat ovat arkaluontoisia, joten mieluummin niistä vaietaan ja asioista esitetään pelkästään yleistyksiä vailla evidenssiä.

Palataan demokratiaan vielä yhden asian tiimoilta. Mikäli demokratia on kansanvaltaa, niin onko kaikilla mahdollisuus päästä itse vaikuttamaan ja tuomaan näkemyksensä esiin tasavertaisesti. Teoriassa kyllä, mutta käytännössä ei. Palaan asiaan.

Syksyn kynnyksellä

Huhtikuussa kirjoitin vaalien jälkeisestä ajasta pohtien muutamia näkökohtia muun muassa vaaleihin palaamisestani. Vannomaan en ryhdy, sen jo Sanakin kieltää. Tällä erää näyttää lopullisesti siltä, että politiikaksi kutsuttu toiminta on osaltani lopullisesti ohi. Eniten siihen vaikuttaa perhettä kohdannut vakava sairastuminen. Politiikka toki ei myöskään tunnu enää mielekkäältä maassa, jossa ei edes vaalilaskentajärjestelmään voi enää luottaa.

Huhtikuun kirjoituksen loppuosan liitän tähän kirjoitukseen, jolloin lähestyimme pääsiäisen aikaa. Loppuosa oli seuraavanlainen:

Lähestymme pääsiäisen aikaa. Nykyisin monien asioiden osalta on ns. puurot ja vellit sekaisin. Pääsiäisen virpomisperinteeseen halutaan sisällyttää esim. noidat, vaikka siunauksesta pitäisi olla kyse.

Kirkon ja koulun välistä yhteistyötä varten on rakennettu neljä koria määrittelemään, mitä saa sanoa missäkin tilanteessa, onko kyse uskonnonharjoittamisesta vai jostain muusta. Uskonto ja usko ovat eri asioita. Mistä neljässä korissa on pohjimmiltaan kyse? Kyse on siitä, saako nimen Jeesus sanoa vai ei. Tällaista on nykyinen ”kristillinen” perinne. Pohjimmiltaan kyse on siis siitä, että lapset eivät saisi kuulla evankeliumia hyvästä Jumalasta, joka lähetti Ihmisen Pojan, Jeesuksen, jotta jokaisella, joka Häneen uskoo, olisi elämä tässä ja nyt sekä iankaikkisuudessa.

Meidän tulee toimia niin, että voimme vastata asioista niin ihmisten kuin Jumalan edessä, sillä sitä kohti me kuljemme. Miten on heidän laitansa, jotka hallinnollisilla kikkailuilla estävät lapsilta ja nuorilta evankeliumin? Hekään eivät voi esittää verukkeita.

Pääsiäinen muistuttaa myös maailman syvimmästä yksinäisyydestä, hylkäämisestä, vääryyden kokemisesta ja armosta, mutta ei oikeudesta. Jos eräänä pääsiäisenä olisi tapahtunut oikeus, meillä ei olisi mitään mahdollisuutta. Onneksi saimme armon osaksemme. Tartu siihen!

Toivon sinulle ystävä armorikasta elämää!