Huhtikuussa kirjoitin vaalien jälkeisestä ajasta pohtien muutamia näkökohtia muun muassa vaaleihin palaamisestani. Vannomaan en ryhdy, sen jo Sanakin kieltää. Tällä erää näyttää lopullisesti siltä, että politiikaksi kutsuttu toiminta on osaltani lopullisesti ohi. Eniten siihen vaikuttaa perhettä kohdannut vakava sairastuminen. Politiikka toki ei myöskään tunnu enää mielekkäältä maassa, jossa ei edes vaalilaskentajärjestelmään voi enää luottaa.
Huhtikuun kirjoituksen loppuosan liitän tähän kirjoitukseen, jolloin lähestyimme pääsiäisen aikaa. Loppuosa oli seuraavanlainen:
Lähestymme pääsiäisen aikaa. Nykyisin monien asioiden osalta on ns. puurot ja vellit sekaisin. Pääsiäisen virpomisperinteeseen halutaan sisällyttää esim. noidat, vaikka siunauksesta pitäisi olla kyse.
Kirkon ja koulun välistä yhteistyötä varten on rakennettu neljä koria määrittelemään, mitä saa sanoa missäkin tilanteessa, onko kyse uskonnonharjoittamisesta vai jostain muusta. Uskonto ja usko ovat eri asioita. Mistä neljässä korissa on pohjimmiltaan kyse? Kyse on siitä, saako nimen Jeesus sanoa vai ei. Tällaista on nykyinen ”kristillinen” perinne. Pohjimmiltaan kyse on siis siitä, että lapset eivät saisi kuulla evankeliumia hyvästä Jumalasta, joka lähetti Ihmisen Pojan, Jeesuksen, jotta jokaisella, joka Häneen uskoo, olisi elämä tässä ja nyt sekä iankaikkisuudessa.
Meidän tulee toimia niin, että voimme vastata asioista niin ihmisten kuin Jumalan edessä, sillä sitä kohti me kuljemme. Miten on heidän laitansa, jotka hallinnollisilla kikkailuilla estävät lapsilta ja nuorilta evankeliumin? Hekään eivät voi esittää verukkeita.
Pääsiäinen muistuttaa myös maailman syvimmästä yksinäisyydestä, hylkäämisestä, vääryyden kokemisesta ja armosta, mutta ei oikeudesta. Jos eräänä pääsiäisenä olisi tapahtunut oikeus, meillä ei olisi mitään mahdollisuutta. Onneksi saimme armon osaksemme. Tartu siihen!
Toivon sinulle ystävä armorikasta elämää!