Harrastukset

Nykyisin harrastukset ovat jääneet liian vähälle, erityisesti liikunnan osalta. Tältä osin on tehtävä elämäntapojen muutos. Nukuttava enemmän ja liikuttava enemmän. Tulevaisuudessa on myös keskityttävä enemmän metsänhoitoon.

Työstä on tullut tietynlainen elämäntapa, jolloin työn ja vapaa-ajan välinen raja on lähes olematon. Tähän on liittynyt esim. osallistuminen oppikirjan tekemiseen. Koska en ota kirjan tekemisestä, myynnistä enkä markkinoinnista mitään, niin toimintaa voidaan osaltani luonnehtia harrastukseksi. Mieluista toki. Mielelläni olen auttanut oppilaita saamaan edullisempia luokkaretkiä tai leirikouluja toimimalla matkoilla kuljettajana. Kaikilta matkoilta nuorten kanssa on suurimmalta osin myönteisiä kokemuksia. Valitettavasti koulussamme leirikoulut ovat nykyisin kiellettyjä.

Nuoruudessa harrastukset liittyivät lähinnä palloilulajeihin partiotoimintaa unohtamatta. Toisaalta kestävyysjuoksu myös kiinnosti. Näin jälkiviisaana on helppo todeta, että kiinnostuksen kohteita oli liikaa. Kenties keskittyminen yhteen lajiin olisi vienyt urheilijana pitkälle. Keskikouluaikainen liikunnanopettajani kehotti minua keskittymään ja harjoittelemaan kovaa kestävyysjuoksua. Halusin kuitenkin myös pelata jalkapalloa ja loukkaantumisen myötä tie vei erotuomaritoiminnan pariin. Sain toimia erotuomarina jalkapallossa, jääpallossa ja kaukalopallossa.

Erotuomaritoiminta oli hyvää aikaa oppia monenlaisia asioita. Oli opittava kohtaamaan omat virheet, tunnustettava ne, vaikka se ei aina ollut miellyttävää.

Työskennellessäni Helsingin NMKY:ssä muun muassa poikatyönjohtajana laadin sählyn säännöt kerhopoikien turnausta varten. Yllätys, yllätys, säännöt ovat varsin samanlaisia nykyisten salibandysääntöjen kanssa.

Palloilun ohella harrastuksiin on kuulunut myös purjelento, joka on jäänyt kuitenkin varsin vähäiseksi. Upea harrastus joka tapauksessa.

Opiskeluaikainen kaukalopallon harrastus oli koitua elämän päätepisteeksi tässä ajassa Oulunkylän tekojääradalla kaularangan murtumiseen.

Aiemmin tapahtunutta

Suomenkansalaisena muutin Suomeen 1960-luvulla. Asuinpaikkoina olivat Helsinki ja etelä-Karjala. Opiskelu vei Helsinkiin ja rataa myöten (Vantaa, Kerava) kohti nykyistä asuinpaikkaani Laukaata. Siteet Keski-Suomeen olivat vuonna 1996 vielä varsin vähäiset, vaikka isoisäni äidin puolelta oli kotoisin Jyväskylästä.

Saavuin Laukaaseen kahden pojan leski-isänä. Avioidun ja perhe kasvoi kahdella pojalla lisää. Pian opin tuntemaan Keski-Suomea paremmin muun muassa
rotarytoiminnan avulla.

1990-luvun alkupuolesta vuosikymmenen puoliväliin saakka oli silloisessa
perheessämme vaikeata aikaa silloisen vaimoni sairastuttua leukemiaan. Vanhempi
pojista oli n. 2,5 vuotias ja nuorimmainen täytti juuri yhden vuoden. Tuosta ajasta olen jo jonkun aikaa sitten aloittanut kirjoittaa kirjaa, joka valaisee yhden perheen osalta 1990-luvun lama-Suomea ja miten tuona aikana saattoi kunnallinen työnantaja toimia.

Tuolloin tilanteestani kirjoitti muun muassa Helsingin Sanomat. Vaikeata oli saada myös yhteiskunnan apua taloudellisessa ahdingossa. Tässä kohtaa en edes viitsi mainita erään lääkärin sanoja vaimoni sairauden diagnisoinnin jälkeen ja mahdollisuudesta hoidon saamiseen.

Edelleen muistan kiitollisena Sompion yläasteen ja Keravan lukion kollegoja, jotka perhettämme auttoivat. Kiitollisena muistan myös entistä kuljetusalan työnantajaani Paavo Koskista nuorempaa. Olin ollut hänen yhtiössään muun muassa tilausajokuljettajana. Vaimoni sairastuttua jäin aluksi kotiin hoitamaan poikiani. Eräänä päivänä Paavo soitti kuultuaan perheemme tilanteesta ja totesi: ”Tule töihin, sinun ei tarvitse ajaa, vaan järjestämme sinulle päivätyön toimistoon, niin pysyt elämässä kiinni.” Tätä en luonnollisesti ole koskaan voinut unohtaa. Suurella yrittäjällä oli lämmin, sivistynyt sydän.